Minun ilmastoahdistukseni ja toivoni

Ilmastonmuutos oli Eveliinalle lapsesta lähtien konkretiaa, joka näkyi pelkona menettää leikkipaikkoja, metsiä ja vuodenaikoja. Aikuisena Eveliinan ilmastoahdistus sai neuroottisia piirteitä, mutta hän koki saavansa apua vertaistuesta, toiminnasta sekä uskosta.

Kun olin 9-vuotias, ei lunta tullut. Marraskuussa, joulukuussa, tammikuussa, minä odotin, mutta sitä ei tullut. Kolmasluokan opettajamme selitti meille sen johtuvan ilmastonmuutoksesta. Minä tahdoin lunta, minä tahdoin leikkiä ja rakentaa lumilinnan ja laskea vielä isoveljen tekemästä hyppyrimäestä. Sen jälkeen aloitin taistelun ilmastonmuutosta vastaan; aloitin valojen sammuttelun, kierrätysvalistuksen ja ekologisen ajattelun omaksumisen. Samalla haaveilin ja uhkailin mielenosoituksilla ilmastonmuutosta ja ympäristöntuhoja vastaan. Suunnittelin sitovani itseni naapurin traktoriin ja työkoneisiin, koska vihasin sitä, että leikkipaikkoja ja puita tuhottiin. Ilmastonmuutos oli minulle konkretiaa, joka näkyi leikkipaikkojen menetyksen pelkoina, pelkoina menettää metsiä ja lumileikkejä.

Yläkoulun aikana haaveilin kasvissyönnistä, mutta en vielä silloin uskaltanut niin isoa elämäntapamuutosta. Ammattikoulussa se tuli mahdolliseksi, kun linjastolle liha- ja kasvisruuat, joten aloin syömään kasvisruokaa, josta tuli myöhemmin ruokavalioni. Huomasin tämän helpottavan ilmastoahdistustani, sillä tiesin tekeväni oikein ilmaston eteen.

Suunnittelin sitovani itseni naapurin traktoriin ja työkoneisiin, koska vihasin sitä, että leikkipaikkoja ja puita tuhottiin.

Toisinaan ilmastoahdistus on aiheuttanut innostusta tehdä parempia valintoja, se on tehnyt elämästä mutkattomampaa, kun tiedän millä perusteella teen valintoja kaupassa ja elintavoissa. Toisinaan se on aiheuttanut neuroottisuutta ja ahdistusta, joka on lamauttanut ja saanut elämään orjuudessa. Tämä on näkynyt siinä, että minun on ollut erittäin vaikeaa lomailla toisten kanssa, jotka eivät esimerkiksi kierrätä.

Olen saanut ahdistuskohtauksia kaupassa, jos kaverit ovat ostaneet muovipusseja. Olen ahdistunut silmittömästi, jos ihmiset ovat heittäneet ruokaa roskiin. Siksi kerään kaiken vähänkin vanhentuneen ruuan kotiini ja olen usein saanut vatsani kipeäksi, kun olen biojätteiden pelossa syönyt vanhoja ja epäilyttäviä ruokia. Koen valtavaa syyllisyyttä, jos ruoka on jostain syystä homehtunut, vaikka pyrin välttelemään ruokahävikkiä kaikin keinoin. Ruokahävikin synty on ylipäätänsä pahimpia ahdistuksen aiheuttajia etenkin, jos näen muiden tekevän sitä tavakseen.

Sen lisäksi minulle ostaminen on hyvin vaikeaa. Etsin eettisiä tuotteita, jolloin saatan toisinaan viettää kuukauden netissä etsien sopivaa tuotetta, jos ostamiselle on välttämättömyyden tarve. Yritän ostaa aina kierrätettyjä tuotteita, mutta toisinaan se on mahdotonta.

Tein myös elämästäni hyvin vaikeaa viime kesänä, kun suunnittelimme häitä mieheni kanssa. Olin uupunut ja stressaantunut ja käytin tolkuttomasti aikaa kirppariryhmissä ja kirppareilla, koska halusin kaiken olevan ekologista ja kierrätettyä. Silloin uhrasin itseni, vaikka jälkikäteen olisin voinut joustaa periaatteistani.

Yksi tämän päivän ahdistavimpia asioita on se, että tieto muuttuu jatkuvasti. Kannatin ennen sähköautoja ja aurinkovoimaloita, koska luulin niiden olevan ekologisia ratkaisuja. Nyt katsoin kuitenkin useamman dokumentin, jossa selvisi, että vihreän energian raaka-aineiden hankkimisessa käytetään paljon kyseenalaisia menetelmiä, jotka tuhoavat ympäristöä enemmän kuin vihreästä energian käytöstä tulevat hyödyt tuottavat. Se tieto ahdisti ja sai hieman mieleni solmuun, mikä on oikein ja mikä ei.

Ilmastoahdistus helpotti luonnossa ja läheisten kanssa

Ilmastoahdistusta on auttanut monet asiat. Yksi on se, että yritän pitää omasta elämästäni huolta ja kantaa oman korteni kekoon taistelussa ilmastonmuutosta vastaan. Palkitsevaa tässä on se, jos joku muu kiinnostuu elämäntavoistani ja kertoo vielä muuttaneensa niitä, koska on saanut inspiraatiota esimerkiksi minun elintavoistani. Silloin tiedän, että omalla elämällä voi vaikuttaa isomminkin.

Neuroottisuuteni olen saanut helpotusta sillä, että olen pakottanut toisinaan itseni tilanteisiin, joissa joudun toimimaan vastoin periaatteitani. Olin muutama vuosi sitten kehitysyhteistyö harjoittelussa Kambodzhassa. Siellä ei kierrätetä samoin kuin Suomessa ja alkuun minua ahdisti, kun jouduin heittämään asioita sekajätteeseen. Vähitellen totuin siihen ja sain samalla perspektiiviä elämään, etten kuole siihen, jos joskus joudun joustamaan. Se auttoi myös hieman muiden ihmisten kanssa toimisessa Suomessa, kun palasin kotimaahan.

Pidän itsestäni huolta siinä, että minulla on rakastava puoliso ja hyviä ystäviä, joiden kanssa vietän aikaa. Liikun paljon etenkin luonnossa, joka auttaa jaksamaan. Sen lisäksi kirjoittaminen ja lukeminen ovat lähellä sydäntäni ja kirjoitan tällä hetkellä toista romaaniani liittyen ilmastoahdistukseen. Tämä tuo toivoa, iloa ja virtaa ja saan siihen kanavoitua myös omia toisinaan suuriakin tunteita. Kokonaisuudessaan olen toiveikas elämän ja luonnon suhteen. Ihmiset ovat heränneempiä kuin koskaan aiemmin ja hyviä asioita sekä päätöksiä tehdään koko ajan.

Usko Jumalaan ja Hänen huolenpitoonsa maailmasta on isoin voimavara ilmastoahdistuksessa. Tiedän, ettei minulla ole hätää ja pelättävää, koska kaikki on suurempien käsien varassa. Tiedän, että jos tämä maailma tuhoutuu, on edessä jotain kauniimpaa ja parempaa, mitä kukaan ei voi kuvitella.

Eveliina

Minun tarinani -sarjassa kirjoittajat kuvaavat ympäristötunteidensa kohtaamista, omaa polkuaan ja kokemuksiaan. Kirjoituksia julkaistaan sekä kirjoittajan omalla nimellä että nimimerkillä.