Aktiivisella toiminnalla lievitystä ympäristöahdistukseen

Ympäristöahdistuksen keskellä Arja Voutilaiselle tuli Facebookissa kutsu liittymään Aktivistimummoihin. Loppu on historiaa.

Arja Voutilainen
Aktivistimummot

Syksyllä -22: Palaan yhteistyöluokkani retkeltä meren rannasta ja metsäiseltä kalliolta. Sää suosi, kaikki onnistui hienosti, lapsiryhmällä oli mukavaa ja niin minulla, metsämummollakin. Liikuttiin, osallistuttiin, nähtiin ja koettiin, opeteltiin uusia taitoja. Kun omin jaloin tallaan lasten mukana, kun annan oikeasti aikaani, kun otan itselleni käytännössä vastuuta uuden sukupolven ympäristökasvatuksesta, tunnen tekeväni jotain kestävän kehityksen arvojen hyväksi.

Koko viikonlopun jatkunut sade oli liottanut postilaatikon ”Ei mainoksia kiitos”-kyltin kokonaan pois. Tuntui jotenkin tuskalliselta nähdä, miten iso Postinen-lehden sisältämä turha mainosnippu laatikossa oli.  Tunne muistutti neljän vuoden takaisesta ahdistuksesta, jota olin kokenut IPCC-raportin uutisoinnin jälkeen. Nyt riitti, että kiiruhdin liimaamaan laatikkoon uuden kyltin.

Elimme aiemmin niin kuin moni muu perhe, jonka harrastukset liittyivät lähiympäristön luonnossa liikkumiseen, ja jonka arvoihin kuului luonnon kunnioittaminen ja suojelu. Koimme olevamme vähän kuluttavia ja luonnonvaroja säästäviä ja vaaleissa arvioimme ehdokkaita etenkin sillä perusteella, miten he suhtautuivat luontoympäristöön. Emme tiedostaneet, että elämäntapamme aiheuttivat Suomen ylikulutuspäivän jatkuvaa aikaistumista.

Olen kotoisin maaseudulta vähävaraisesta perheestä, jossa lapsuuden polkua ei muovannut kuluttaminen eivätkä tekemisiä ohjanneet uudet tavarat. Opin näkemään luonnon kauneuden ja rauhoittumaan metsässä ja veden äärellä. Kasvoin huonoksi kuluttajaksi: matkailun sijaan retkeiltiin, koti kalustettiin sukulaisilta ja työpaikoilta vapautuneilla kierrätyskalusteilla, ja vaatekerta on uusiutunut useimmiten sisarten kaapin siivousurakan jälkeen. Työmatkat pystyi yleensä kulkemaan pyörällä tai bussilla, lajitellut jätteet viemään kierrätykseen ja kauppatavarat tuomaan kotiin isolla repulla iltakävelyn yhteydessä. Huonelämpötila pidettiin matalana ja veden käyttöä seurattiin tarkoin. Ruokahävikki oli perheessämme niin epäsuosittua, että esikoinen kertoi alakoulussa lahjoneensa kaveritkin syömään ottamansa annoksen loppuun.

Neljä vuotta sitten uutisoitiin aiempaa näyttävämmin IPCC:n ilmastoraportista, jossa tutkimustietoon pohjautuen kerrottiin maapallon lämpötilan nousevan hyvin nopeasti vaarallisen korkeaksi. Raportissa ennakoitiin lämpenemisestä koituvat lukemattomat haitat ihmisille ja luontoympäristölle eri puolilla maapalloa. Tuli taju velastamme tuleville sukupolville ja häpeä aikalaistemme jatkuvan kasvun tarpeen sokaisemasta toiminnasta, jota olimme pitäneet kehityksenä. Tuli ahdistus, oli pakko alkaa etsiä keinoja osallistua maapallon pelastamiseen!

IPCC:n ilmastoraportin 2018 jälkeen tajusimme olevamme ylikulutuspäivän aiheuttajia; käytimme Suomessa suhteellisen vuosiosuutemme maapallon luonnonvaroista kolmessa kuukaudessa! Tuli pelko lasten ja lastenlasten tulevaisuudesta. Nuoret aikuisemme olivat perheellistymässä; oliko tällä ennusteella oikein toivoakaan lastenlapsia? Asiasta oli vaikea keskustella, koska osa läheisistä ahdistui liikaa, osa kielsi ja osa ei välittänyt. Mitä voisi tehdä?

Punainen liha vaihtui kasvisruokaan yllättävän nopeasti; liharuokien valmistukseen tottuneena olin kiitollinen vauhdilla monipuolistuneesta kasviproteiinituotannosta. Tarvittaisiinko vaihto sähköautoon, aurinkopaneelit, maalämpö? Tiedostin, että enää ei riitä oman käyttäytymisen muutos, hiilijalanjälki on niin suuri.

Tuli lisää tietoa ympäristön tilasta, ilmaston lämpenemisen nopeudesta, muovista maaperässä ja merissä, luonnon monimuotoisuuden heikkenemisestä, hyönteiskadosta, jäätiköiden sulamisesta… Ahdistuksen keskellä tuli Facebook-kaverilta kutsu Aktivistimummoihin!

Aktivistimummot

Oli tärkeää päästä liittymään yhteisöön, jolla on vaikuttamismahdollisuuksia ja jossa ääneni tulisi paremmin kuulluksi. Aktivistimummojen tavoite oli turvata tuleville sukupolville samoja luontoympäristön mahdollisuuksia, mistä itse olemme nauttineet ja voimaa ammentaneet. Liittyminen oli helppoa Facebook-ryhmässä. Ryhmä kasvoi nopeasti niin suureksi, että sen olemassaolo ja kannanotot tulivat huomatuiksi ja palkituiksikin. Minulle oli mieluisaa, että ryhmän sisällä on oma Metsänvaalijat-ryhmä meille, joille erityisesti metsän suojelu on tärkeää.

Aktivistimummot perustettiin 12 perustajajäsenen toimesta vuonna 2019 hillitsemään ilmastonmuutosta ja tuomaan tulevaisuuden toivoa, pohjana halu turvata kaikille lapsenlapsille maailma, jossa voi elää. Aktivistimummoilla on kotisivut ja Facebook-ryhmä, jossa on yli 6000 jäsentä, mummot ovat myös aktiivisia Instagramissa ja Twitterissä heillä on yli 2000 seuraajaa. Mukaan voi liittyä kuka tahansa ”mummomielinen”. Kotisivujen mukaan mummojen työkalupakissa ovat:

• Elämänkokemus ja viisaus. Menneestä voi oppia, eikä viisaus käyttämällä lopu.
• Kohtuuden ylistys ja yhteistyö. Rakennamme yhdessä yhteiskuntaa, jossa kohtuus säätelee elämänlaatua, oikeudenmukaisuuden merkitys ymmärretään ja empatia on perusarvo.
• Murehtiminen korvataan teoilla. Ratkaistaan pulmat yhdessä, joskus nopeasti, joskus ajan kanssa.
• Aikuisilla on aikuisten vastuu, lapsilla lasten. Ei siirretä omaa vastuuta tuleville aikuisille.
• Mummojen verkostot ja rihmastot. Kutsutaan ystävät, sukulaiset, tutut ja tuntemattomat hillitsemään ja torjumaan ilmastonmuutosta kaikkien iloksi ja tulevien sukupolvien hyväksi.

Erityisesti nuorilla ilmastonmuutoskeskustelun koveneminen on aiheuttanut huolta ja pelkoa. On tärkeätä kuunnella, korjata väärinkäsityksiä, tarjota ikätasoista tietoa ja kertoa, mitä ilmastonmuutoksen torjumiseksi jo tehdään. ”On tärkeää mainita, että nämä asiat ovat aikuisten vastuulla”, sanoo lastenpsykiatri ja perustaja-aktivistimummo Liisa Viheriälä.

Aktivistimummoissa mukana olemalla olen voinut vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen enemmän kuin yksin, lukea ja jakaa tietoa. Aktivistimummojen metsänvaalijoissa osallistun keskusteluun hankkeista ilmastonmuutosta hillitsevään metsänhoitoon. Kuitenkin ryhmän rivijäsenen tekeminen on pientä, vaikuttamismahdollisuudet vähäisiä; peukuttaminen ja kommentointi ei anna tunnetta toiminnasta. Minua myös mietitytti, miten oman liian suruttoman sukupolveni jälkikasvu puolestaan tulisi tutuksi luonnon kanssa ja oppisi tuntemaan vastuuta luontoympäristön säilymisestä.

Sain kuulla, että koulujen toiminnassa oli alettu arvostaa ulkona oppimista. Aiemmin opetus on ollut passiivista ja tietopainotteista ja oppimisympäristöt luokkahuoneita koulurakennuksissa, pulpetteja, joissa istutaan koko päivä paikoillaan. Ulkona oppiminen on kokemuksellista, taitoja opitaan tekemällä ja usein ryhmässä. Samalla totutellaan lähiympäristöön ja saadaan luontokokemuksia, tutustutaan kasveihin ja eläimiin. Kaikki lapset eivät kodin toimesta kulje rakentamattomassa ympäristössä, jotkut saattavat jopa pelätä metsää!

Luontosuhteen tärkeys ja kestävän elämäntavan välttämättömyys tulevat esille myös nykyisissä opetussuunnitelmissa.  On paljon opettajia, jotka vievät lapsia ulos aina, kun se on mahdollista, pitävät oppitunteja ulkona ja tekevät metsäretkiä. On myös opettajia, joille ulkona opettaminen ei ole tuttua tai luontevaa. Mutta on myös paljon opettajia, jotka mielellään opettaisivat ulkona, jos se suurten vilkkaiden luokkien kanssa olisi mahdollista. Ympäristökasvattajakoulutukseen osallistunut opettajatyttäreni oli kauttani tutustunut Aktivistimummo-liikkeeseen ja keksi Metsämummo-hankkeen. Ajattelin heti, että tähän toimintaan haluan osallistua. Ehkäpä lasten kanssa metsään lähteminen olisi niin konkreettista ympäristötyötä, että oma ahdistus vähenisi. Perustettiin ohjausryhmä, laadittiin infokirje kouluille ja rekrytointikirje jaettavaksi ja lähdettiin etsimään yhteistyöopettajia ja luokkia.

Metsämummot ja -vaarit

Metsämummona lähden opettajan avuksi viemään lapsia opiskelemaan ulos lähiympäristöön. Näin tehdessäni tiedän, että nämä lapset ja nuoret oppivat tuntemaan luontoympäristömme, oppivat todennäköisesti rakastamaan sitä kuten mekin ja huolehtimaan siitä. Rauhoitun ja rentoudun metsässä toimiessani ja tunnen iloa ja yhteenkuuluvuutta nuorten ja heidän tulevaisuuteensa kohdistuvan luottamuksensa kanssa.

Metsämummot ja -vaarit ovat vapaaehtoisia aikuisia, jotka lähtevät luokan tai päiväkotiryhmän mukaan opettajan tueksi metsäretkelle, ulkotunnille tai muuhun luontotoimintaan. He kulkevat usein peränpitäjänä katsomassa, ettei kukaan jää jälkeen, auttavat erilaisissa tehtävissä, ja kuuntelevat lasten juttelua ja vastailevat kysymyksiin. Toiminta on hyvin käytännönläheistä ja siinä riittävät tavalliset arkitaidot ja maalaisjärki. Vapaaehtoisen ei tarvitse osata mitään erityistä – se riittää, että viihtyy luonnossa ja lasten parissa. Vapaaehtoinen toimii aina opettajan tai muun lapsiryhmästä vastuussa olevan apulaisena. Hän ei siis ole vastuussa lapsista tai toiminnasta eikä häntä jätetä yksin lasten kanssa.

Uusia metsämummoja ja -vaareja etsitään mukaan toimintaan esimerkiksi erilaisista luonnossa liikkujien Facebook-ryhmistä. Mukaan haluava voi etsiä itse yhteistyötahon, koululuokan tai päiväkotiryhmän ja kertoa toiminnasta valmiin esitteen avulla. Voi myös ottaa yhteyttä ohjausryhmään ja ilmoittaa kiinnostuksensa. Pilottitoiminnan kokemusten perusteella koulut ja päiväkodit ovat löytäneet kaipaamansa metsämummon tai -vaarin esimerkiksi oman alueen Facebook-ryhmästä. Kun vapaaehtoinen ja koulu tai päiväkoti ovat löytäneet toisensa, ilmoitetaan yhteistyön aloittamisesta metsämummojen ja -vaarien hankeryhmälle (hankkeen vetäjä Anna Kokkoniemi etunimi.sukunumi@iki.fi).  Paluupostissa saapuu muistilista toiminnan aloittamiseen, ja metsämummo tai -vaari pääsee mukaan vapaaehtoisten yhteisöön. Jaamme kokemuksia ja vertaistukea etätapaamisissa ja eri sähköisissä kanavissa. Ryhmä löytyy Facebookista.

Keväällä -22: Odotin innolla valitsemani koulun ja opettajan retkisuunnitelmia ja vähän jännitin, miten tokaluokkalaiset vapaina ryhmässä käyttäytyisivät ja osaisinko osallistua oikein. Ensimmäinen retkeni oli mukava ja onnistunut. Opettaja oli suunnitellut kolmen tunnin metsäretken lähimaastoon. Mukana oli parikymmentä oppilasta. Opettaja oli etukäteen kertonut minusta vakuuttaen, että mummo jaksaa kyllä kulkea metsässä ja että ei, minulla ei olisi rollaattoria. Tokaluokkalaiset käyttäytyivät mielestäni tosi hyvin: he juttelivat jonon hännillä kulkiessani asioitaan ja juoksivat jonon kiinni kiltisti, kun hätisteltiin. Metsässä leikittiin opettajan etukäteen suunnittelemia liikunnallisia leikkejä, joihin luokka osallistui innokkaasti. Olimme myös levitelleet maastoon luontoaiheiset dominokortit, jotka etsittiin ja koottiin hyvässä yhteistyössä. Herkkuevästauolla kuului iloista puheensorinaa ja huudahduksia, eikä kukaan ollut ilman kaveria. Tauon jälkeen lapset tekivät ryhmissä maasta löytämästään materiaalista mielikuvituksellisen hyönteisaiheisen taideteoksen ja luettiin faktoja hyönteisistä. Kun viimeisessä leikissä ”Heitä hymy” olisi pitänyt jaksaa pysyä ilmeettömänä, oli hymyni niin herkässä, että putosin oitis pelistä.