Minun tarinani: Terhi

Minun tarinani -sarjassa kirjoittajat kuvaavat ympäristötunteidensa kohtaamista, omaa polkuaan ja kokemuksiaan. Kirjoituksia julkaistaan sekä kirjoittajan omalla nimellä että nimimerkillä.

Maaseudulla syntyneenä ja kasvaneena luonto on aina ollut osa minua. Lapsena vietin suuren osan ajastani kotijärvemme rannassa uiden ja rantakalliolla leikkien. Aivan erityisen tärkeä minulle oli kotimme vieressä sijainnut vanha hakametsä, jossa mielikuvituksessani asui keijukaisia ja menninkäisiä. Vietin siellä pitkiä aikoja – välillä yksin, välillä kavereiden kanssa leikkien. Matka kotijärvemme rantaan kulki sen metsän poikki ja vieläkin muistan polun jokaisen kiven ja puiden juuret, joiden yli piti kulkea. Puolessa välissä polkua oli ”rahapuu”, jonka koloon piti aina kulkiessa laittaa jokin lehti pääsylipuksi polulla kulkemisesta.

Teini-iän tunnekuohuissa hain lohtua luonnosta; haahuilin pitkin metsiä vailla sen suurempaa päämäärää ja istuin pitkiä aikoja mielipaikassani pienen lammen rannalla keskellä metsää uppoutuen täysin omaan maailmaani. Voi sanoa, että kasvoin osaksi luontoa ja luonto kasvoi osaksi minua.

Teini-iän kynnyksellä ollessani isäni päätti hakata rakkaan kotimetsäni. Muistan vieläkin sen tunteen, kun tästä kuulin. Olin aivan epätoivoinen ja tuntui, kuin minulta oltaisiin viemässä parasta ystävääni tai ehkä vielä enemmän osaa itsestäni. Rahasta mitään ymmärtämättä mietin, voisinko jotenkin kerätä tai ansaita rahat ja ostaa metsän isältäni. Isäni ei pystynyt millään tavalla ottamaan vastaan epätoivoani tai lohduttamaan minua ja metsän kaadosta tulikin ensimmäinen ryppy meidän tulevaisuudessa hyvinkin hankaliksi menneisiin väleihimme. Vanhempani näkivät metsän kaadon taloudellisena asiana ja kuittasivat tuskani metsän menetyksestä sillä, että kasvaahan siihen uusi metsä. Ja tottahan se on, kyllä siihen uusi metsä kasvoi, mutta ei se sama.

Yhtenä päivänä koulusta tultuani kuulin, kuinka metsäkone kävi metsässä ja menin sitä katsomaan. Istuin täysin lohduttomana kannon nokassa ja katsoin, kuinka moto katkoi minulle rakkaita puita yksi toisensa perään, enkä uskonut, että koskaan enää voisin olla onnellinen. Näin jälkikäteen voisi sanoa, että kotimetsän menetys oli ensimmäinen suuri menetykseni siihen astisessa elämässäni. Surin sitä monta vuotta ja siitä tuli jonkinlainen pohjavire elämääni pitkäksi aikaa. Tänä päivänä näen toki asian jo monesta eri perspektiivistä, ja itsekin nyt monta vuotta maatilaa pitäneenä ymmärrän asian taloudellisen puolen. Silti en väheksy tunnepuolta. Luonto ei ole vain hyödyke, jota meillä on oikeus käyttää niin kuin parhaaksi katsomme. Luonto on osa ihmistä ja ihminen osa luontoa, ja jos me emme sitä viimein tunnusta, on ihmiskunnan tulevaisuus synkkääkin synkempi.

Nykyisin muistelen menettämääni kotimetsää haikeudella. Olen onnellinen siitä, että minulla lapsuudessani oli tuollainen metsä ja koen kiitollisuutta siitä, että sain elää lapsuuteni niin lähellä luontoa. Välillä, kun minulle tulee tuota metsää oikein kova ikävä, astelen mielessäni koko polun kotiovelta rantaan metsän poikki. Muistan metsän niin hyvin, että silmät sulkiessani se on vielä minulle olemassa.


Julkaistu:

Kategoria:
Minun tarinani

Jaa artikkeli:
Facebookissa
Twitterissä