Minun tarinani: Ninni

Minun tarinani -sarjassa kirjoittajat kuvaavat ympäristötunteidensa kohtaamista, omaa polkuaan ja kokemuksiaan. Kirjoituksia julkaistaan sekä kirjoittajan omalla nimellä että nimimerkillä.

Olen kasvanut Saimaan läheisyydessä ja viettänyt kesälomat ja -viikonloput Saimaan rannalla kesämökillä. Lapsena Savonlinnan Oopperajuhlilla veljeni näki isän kanssa saimaannorpan. Minäkin halusin. Muutamaa vuotta myöhemmin istuin 12-vuotiaana ukin kanssa katsomassa uutisia, joissa näytettiin kuvaa mielenosoituksesta, joka järjestettiin saimaannorpan suojelun puolesta. Pyysin ukkia selittämään, miksi saimaannorppaa pitää suojella.

Ukki kertoi minulle saimaannorppien uhanalaisuudesta ja vaarasta menettää koko laji. Keskustelimme kalastuksesta, ilmastonmuutoksesta ja ihmisen toiminnan vaikutuksista. Kuulin ilmastonmuutoksesta ensimmäisen kerran. Huolestutti ja pelotti. Seuraavan kerran ympäristöahdistus iski vasten kasvoja, kun ensilumen hiutaleet satoivat maahan vasta jouluaattona. Mitä käy lumisille jouluille, jos toimintatapoja ei muuteta. Tässä kohtaa ensimmäistä kertaa tarvitsin tukea ympäristöahdistukseen.

12-vuotiaana käymäni keskustelu ukkini kanssa saivat minut pohtimaan omia valintojani. En halunnut omalla toiminnallani enää tuhota maapalloa ja aiheuttaa kärsimystä eläimille. Tutustuin muun muassa kierrättämiseen ja kasvisruokaan. Jouduin napit vastakkain äitini kanssa, koska halusin olla kasvissyöjä. Koulussa kasvisruokaa sai syödä vain vanhempien ilmoituksesta, joten lopetin koulussa syömisen. Kotona söin ruoasta vain kasvikset – kanan ja lihan jätin ottamatta.

Ympäristöahdistus ei vielä yli kymmenen vuotta sitten ollut kovinkaan sallittu puheenaihe ja tuntui, että huoli ympäristö usein lytättiin. Kun aktiivisesti kuitenkin jo silloin jaksoi vastustamisesta huolimatta jatkaa keskusteluita, nostaa huolta ympäristöstä esiin aina vähän kerrallaan eri ihmisten keskuudessa, löytyi lopulta niitä, jotka jakoivat ajatukseni ja antoivat luvan keskustelulle. Sain itse helpotusta olooni myös siitä tiedosta, että pienetkin teot merkitsevät ja jokaisella keskustelulla on merkitystä. Aina, kun näistä asioista puhutaan, jonkun tietoisuus asiasta lisääntyy ja todennäköisesti askel kerrallaan myös hän oppii ymmärtämään mitä olemme vaarassa menettää.

Vaikka tuloksia syntyy aivan liian hitaasti, on moni aiemmin ilmastonmuutoksen täysin kieltänyt alkanut puhumaan kulutuksen vähentämisestä ja ruokahävikistä. Olen saanut apua keskustelusta ja vertaistuesta. Olen löytänyt puoluepolitiikan ja järjestökentän kautta ympärilleni niitä ihmisiä, jotka jakavat kanssani huolen ympäristöstä. Kaikista merkityksellisintä on ollut se, kun on päässyt keskustelemaan näistä koulussa ja vaikuttamaan siihen, miten toimintaa isossa kuvassa muutetaan.

Jos ympärillä ei ole ihmisiä, joiden kanssa keskustella omasta ympäristöahdistuksesta, nykyisin on tosi hyviä nettisivuja ja järjestöjä, jotka tarjoavat tukea, keskustelua ja työpajoja ympäristöahdistuksesta kärsiville. Haastavia tilanteita ja tunteita tulee varmasti myös jatkossa, mutta olen oppinut käsittelemään niitä kirjoittamalla ja musiikkia kuuntelemalla. Kirjoittamalla puran pahimman olon paperille ja sen jälkeen yritän rauhoittua musiikin avulla. Haastavissa keskusteluissa tuntuu helposti, että tekisi mieli kysyä, eikö toinen ymmärrä mitä oikeasti voimme menettää.

Usein vanhemmat ihmiset eivät näe ilmastonmuutoksen vaarallisuutta tai ymmärrä huoltamme maapallon kantokyvystä. Näiltä ihmisiltä saatan kysyä, että eikö minulla tai minua nuoremmilla ole hänen mielestään oikeutta turvalliseen ja terveelliseen elämään.

Tällainen kysymys yleensä herättää kanssakeskustelijan ja pääsemme keskustelussa sille tasolle, että “totta, olen ajatellut asiaa vain omalta kannaltani ja miettinyt vain omasta näkökulmastani”. Toisen mielipiteitä ei kannata yrittää muuttaa, sillä epäonnistuminen turhauttaa. Mutta jos saat jonkun ajattelemaan asiaa myös tulevaisuuden näkökulmasta, hän todennäköisesti haluaa joskus jatkaa keskustelua kanssasi samasta asiasta. Se antaa osviittaa siitä, että hän on pikkuhiljaa ymmärtämässä.

Ympäristöahdistuksen kanssa eläminen ei ole helppoa, kun ympärillä uutistulva kertoo kammottavista tapahtumista ja ihmiset sekä valtiot ympärillä tuhoaa maapalloa välittämättä meistä ja tulevista sukupolvista. Oman hyvinvoinnin edistämiseksi kannattaa välillä (usein) sulkea kaikki mediat, rauhoittua luonnossa ja tutkia arvostaen sitä, mitä meillä vielä on ja mitä haluamme säilyttää. Olen nähnyt saimaannorpan ja toivon, että niin näkevät minun lapseni kuin heidänkin lapsensa.

Toivon, että jokainen ympäristöahdistunut nuori jaksaisi vastoinkäymisistä huolimatta kertoa huolistaan, sillä lupaan, että joku päivä kohtaat jonkun, joka jakaa huolen kanssasi. Tarjotaan vertaistukea toisillemme, arvostetaan ja tuetaan toisiamme.


Julkaistu:

Kategoria:
Minun tarinani

Jaa artikkeli:
Facebookissa
Twitterissä