Minun tarinani: Pirkko

Kuvassa käsi, joka kirjoittaa paperille

Minun tarinani -sarjassa kirjoittajat kuvaavat ympäristötunteidensa kohtaamista, omaa polkuaan ja kokemuksiaan. Kirjoituksia julkaistaan sekä kirjoittajan omalla nimellä että nimimerkillä.

Olen aina ollut ns. ympäristöihminen ja taustaltani olen melko tyypillinen vihreiden äänestäjä. Tästä huolimatta jälkikäteen ajatellen katson, että en kunnolla herännyt ympäristöasioihin ja alkanut suhtautua niihin riittävän vakavasti varsinkaan tunteiden tasolla kuin vasta viime vuonna ympäristöliikkeeseen liittymisen myötä. Sitä kautta innostuin tutustumaan yksityiskohtaisesti degrowth-kirjallisuuteen ja syventämään ymmärrystäni kestävyydestä. Luin monipuolisesti eri aiheista, kuten ilmastotieteestä, maaperätieteistä, luonnonvarojen hupenemisesta, rahajärjestelmän toiminnasta, uusiutuvan energian ja ylipäätään teknologisten ratkaisujen rajoitteista, poliittisesta filosofiasta, energian merkityksestä taloudelle, viljelymenetelmistä ja ekologisesta taloustieteestä ja pohdin asioiden välisiä kytköksiä. Tässä prosessissa havahduin vajaa vuosi sitten järkyttävälle oivallukselle, joka mullisti elämäni: on lähestulkoon varmaa, että koen oman elämäni aikana yhteiskunnan romahduksen, ja tilanteen korjaaminen kunnolliseksi nykytilanteesta lähtien on hyvin vaikeaa. Olen tajunnut, minkä mittakaavan muutoksia tarvitaan koko järjestelmään jo lähivuosista alkaen, jotta estettäisiin lamojen haittavaikutukset ja mm. ylläpidettäisiin ruokaturvaa, kun talous alkaa jatkuvasti supistua joko siksi, että ympäristöasioihin suhtaudutaan vakavasti tai koska niihin ei suhtauduta vakavasti.

Luultavimmin useita vuosikymmeniä kestävän romahdusprosessin yksityiskohdista ja siihen kuuluvien tapahtumien ja ilmiöiden ajoituksesta on hyvin paljon epävarmuutta, mutta olen saanut kohtalaisen hyvän käsityksen siitä, mitä se saattaisi tarkoittaa oman elämäni kannalta. Teoriassa kuolisin vanhaan ikään noin vuoden 2080 paikkeilla, mutta eräistä syistä odotan isoja muutoksia huomattavasti ennen vuotta 2050, ja Suomeen odotan romahduksen ensimerkkejä (erityisesti tuotantoketjujen häiriöitä) jo tällä vuosikymmenellä. Ympäristöasiat eivät ole minulle enää mitään teoreettisia juttuja, jotka vaikuttavat joihinkin epämääräisiin tuleviin sukupolviin köyhissä maissa, vaan tunnen ne kunnolla sisimmässäni.

Aluksi romahdukseen havahtuminen oli todella järkyttävää ja ahdistavaa. Vähitellen toivuin tästä olotilasta ja olen omaksunut uudenlaisen elämänasenteen, jonka itse asiassa koen tukevan hyvinvointiani ja motivaatiotani paremmin, kuin jos uskoisin elämäni loppuelämäni nykyisenlaisessa maailmassa. Tulevaisuus on hyvin epävarma, ja romahdusskenaarioitakin on erilaisia, joista hallituimmissa ja parhaimmissa elämä jopa parantuu kvalitatiivisesti. Siksi olen omaksunut hetkessä elämisen asenteen – en tee pitkän aikavälin suunnitelmia, nautin arjen pienistä iloista ja keskityn tekemään kussakin hetkessä sellaisia asioita, jotka tuntuvat merkityksellisiltä. Romahduksen odotus on minulle vahva motivaation lähde ja se auttaa minua paremmin keskittymään oikeasti tärkeisiin asioihin. Pystyn myös paremmin olemaan kiitollinen keskuslämmityksen ja ruokaturvan kaltaisista asioista, jotka aikaisemmin otin annettuina, mutta jotka saatan jossakin vaiheessa menettää. Elämäni oli alunperinkin rajallinen, mutta
romahdustietoisuus alleviivaa sitä, että mikään ei ole pysyvää enkä välttämättä selviydy niin vanhaan ikään kuin aikaisemmin kuvittelin.

Järkytyksen ja ahdistuksen vaihetta ei ehkä ole edes mahdollista välttää, mutta siitä voi päästä ohi. Joskus koen edelleen ahdistusta jonkin kuulemani jutun takia, kuten kuullessani siitä, mitä olemme tekemässä meriekosysteemeille, mutta nämä tapaukset ovat minulle nykyään poikkeus eikä sääntö. Netin romahduspiireissä keskustellaan aktiivisesti tunteiden käsittelystä, josta koen saaneeni hyviä vinkkejä. Aihe on rankka, mutta sen ahdistava puoli on mielestäni ennen kaikkea tulevaisuuden odotusten täydellinen muuttuminen ja tarve arvioida uudestaan uudesta näkökulmasta omia elämänvalintoja. Esimerkiksi se opetus, jonka sain koulussa, ei liene hirveän järkevä siltä kannalta, millaisia taitoja oikeasti tarvitsen tulevaisuudessa. Koen yksinkertaiset optimismin ja toivon viestit tulevaisuudesta ärsyttäväksi ja epärehelliseksi vähättelyksi. Jos lapsille kerrottaisiin, että kaikki elävät ikuisesti, ja jonakin päivänä oppisi, että kaikki kuolevat väistämättä, miten sen asian oppimiseen reagoitaisiin? Tai entä jos vastaavasti lapsille opetettaisiin pienestä pitäen yksinkertaisesti faktana, että heidän elinaikanaan yhteiskuntamme yksinkertaistuu, epäteollistuu jonkin verran sekä uudelleenpaikallistuu, materiaalinen elintaso laskee ja heidän elämänsä tulee erittäin suurella todennäköisyydellä olemaan hyvin haastava? Tämä tilanne ei välttämättä olisi yhtään sen traumaattisempi ja pelottavampi kuin se, että lapsille kerrotaan kaikkien kuolevan joskus.

Romahdustietoisuus myös vapauttaa minut eräistä koetuista tai oikeista velvollisuuksista ja huolenaiheista. Pidän hyvin epätodennäköisenä, että menen koskaan eläkkeelle, joten en murehdi eläkeiästäni lainkaan. Joko en selviydy ”eläkeikään” saakka, nykyiset instituutiot hajoavat totaalisesti eikä mitään luotettavaa ikäihmisten hoitoa ole tai eläkkeen instituutio korvataan jollakin toisella, kuten kaiken sosiaaliturvan korvaavalla perustulolla. Työmarkkinastatukseni on pudonnut prioriteettilistani pohjalle, koska pienimenoisena pärjään mainiosti työttömänäkin ja oman ja kaikkien muidenkin tulevaisuude kannalta minulla on tärkeämpääkin tekemistä kuin palkkatyö.

Olen nykyään omistautunut ympäristöaktivismille. Seuraan aktiivisesti järjestelmäkriittisen ympäristöliikkeen toimijoita ja tapahtumia ja arvioin, mihin minun kannattaa lähteä mukaan. Näissä piireissä koen pystyväni avoimesti puhumaan tunteistani ja kokemuksistani ilman, että yhteisen tilanteemme haasteellisuutta vähätellään. Yritän parhaani mukaan opetella vähemmän teollisen yhteiskunnan taitoja, mutta yritän olla ajattelematta asiaa liian yksilökeskeisesti. Loppujen lopuksi tämä on sellainen valinta, jonka me teemme kollektiivisesti yhtenä keskinäisriippuvaisena yhteiskuntana, eikä mikään täydellinen omavaraisuus ole tarkoituksenmukaista.

En millään tavalla sido motivaatiotani siihen, että odottaisin ympäristöliikkeen onnistuvan tai koskaan pystyisin erottelemaan mahdollisesta onnistumisesta omaa kontribuutiotani, määriteltiinpä onnistuminen miten tahansa. Sen sijaan keskityn voimakkaasti merkityksellisyyden kokemuksiin. Olen osa laajempaa kokonaisuutta, joka vähintäänkin yrittää korjata tilannetta. Tuntemanlaisemme maailman lopun seuraaminen on akateemisesta näkökulmasta hyvin mielenkiintoista, ja ehkä tässä jopa onnistutaan rakentamaan jotakin uutta parempaa tilalle.

Pirkko


Julkaistu:

Kategoria:
Blogi

Jaa artikkeli:
Facebookissa
Twitterissä