Minun tarinani: Hannele

 

Minun tarinani -sarjassa kirjoittajat kuvaavat ympäristötunteidensa kohtaamista, omaa polkuaan ja kokemuksiaan. Kirjoituksia julkaistaan sekä kirjoittajan omalla nimellä että nimimerkillä.

Ilmastonmuutos.

Kuulin sanan ensimmäistä kertaa ala-asteen opettajalta. Sana oli uusi ja outo, mutta unohtui äkkiä. En tiedä, milloin varsinaisesti havahduin ilmastonmuutokseen oikeana uhkana.

Aloin kyllä kiinnittämään huomiota omille muuttaessani kierrätykseen, siitä on tehty niin helppoa ja vaivatonta Suomessa. Opiskelijana oli kiva kiertää kirppareita kavereiden kanssa. Kirppareiden koluamisessa on oma viehätyksensä, joka ei vieläkään ole kulunut pois.

Varsinainen sysäys ilmastonmuutoksen vakavuuteen ja kulutustottumusten muuttamiseen tuli kaveripiiristä. Tutustuin zero waste-periaatteeseen (puhutaan myös nollahukasta), haalin lisää tietoa kierrätyksestä, suosin entistä enemmän käytettyä ja julkista liikennettä. Minulla ei vieläkään ole ajokorttia, vaikka asun kaupungissa. Luulen että jonain päivänä kortti pitää silti hankkia. Kumppanin hankkima auto helpottaa paljon asioiden hoitamista, mutta kuljen mieluusti pyörällä tai jalan suurimman osan viikosta.
Täysin vegaaniksi en ole vielä uskaltanut ryhtyä, mutta suosin kasvisruokaa useammin kuin ennen.

Seurasin erilaisia vaikuttajia ja aloin soveltamaan helppoja asioita omaan arkeeni. Kulutustottumusten kääntäminen ympäri oli raskasta, mutta nykyään tietyt valinnat ja omat periaatteet tulevat niin selkärangasta, että esimerkiksi halu ja tarve on helppo erottaa. Tarvitsenko oikeasti nämä kengät, vai ovatko ne vain hienot? Voinko ostaa uuden puhelimen käytettynä ja huollettuna?

Viime vuosien aikana kävin läpi paljon erilaisia tunteita. Vihaa, ärsyyntymistä, epätoivoa ja onnistumisen iloa. Ilmastoahdistus on usein läsnä arjessani. Olen ollut välillä aivan ehdoton vaikkapa ruokakaupassa siitä, valitaanko muovinen vai kartonkinen pakkaus. Ymmärsin, että joustaminen ja myötätunto auttaa pidemmälle omassa muutoksessa, kuin jyrkkä ehdottomuus.

Jossain vaiheessa aloin ymmärtämään, että loppuelämäni ei tule olemaan helppoa. Yhteiskunta todennäköisesti ajautuu kriisiin monin eri tavoin. Hallitukset ja yritykset toimivat siihen nähden liian hitaasti. Ärsyttää, että iltapäivälehtien toimittajat käyttävät valtaansa kirjoittamalla juttuja dieeteistä ja perinteisistä sukupuolirooleista, kun tässä olisi tärkeämpiä asioita käsillä. En vielä tiedä, miten suhtautua edessä häämöttävään tulevaisuuteen.

Pandemia pysäytti lepäämään. Minun ei tarvitse tietää kaikkea, mitä juuri nyt maailmalla tapahtuu. Olen oppinut pitämään somelakkoja, ja kuratoimaan syötteitä entistä paremmin.

Erilaisista kirjoista ja vaikuttajilta olen saanut pontta ilmastonmuutoksen vastaiseen taisteluun. Silloin kun jaksan, lähetän esimerkiksi yrityksille palautetta ja allekirjoitan kansalaisaloitteita. Uskalsin jopa ottaa yhteyttä kansanedustajaan luonnonsuojeluun liittyen. Keskustelen ystävien kanssa ilmastonmuutoksen aiheuttamista tunteista. Välillä vaivun alakuloon, mutta yritän keskittyä positiiviseen. En ole yksin, ja moni muukin tekee töitä paremman maailman eteen. Yksilöt, kansalaisjärjestöt ja yhdistykset luovat painetta muutokselle sinne, missä sitä eniten tarvitaan.

Haaveilen että tulevaisuudessa voin tehdä töitä paremman ja toimivamman yhteiskunnan puolesta, sellaisen, jossa luonnolle annetaan tilaa. Maailma, jossa luonto ei ole rahaa tai riesa, vaan välttämättömyys elämälle.


Julkaistu:

Kategoria:
Blogi

Jaa artikkeli:
Facebookissa
Twitterissä