Aktivisti Ida Korhonen: ”En halua olla vähemmän ahdistunut”

”Ensimmäinen askel pärjätä tämän ahdistuksen kanssa on hyväksyä, että ahdistaa”, sanoo Korhonen.

Ida Korhonen ei ole aktivisti helpottaakseen omaa ympäristöahdistustaan. Hän on aktivisti, koska uskoo sen olevan oikein. Olemmeko tottuneet nimittämään ympäristöahdistukseksi suurta joukkoa täysin tarpeellisia tunteita?

Ida Korhonen
metsäaktivisti

Ympäristöaktivistina minulta kysytään usein, miten pärjään ympäristöahdistuksen kanssa. Vastaus on yksinkertainen: En pärjääkään. Enkä enää usko, että minun kuuluu pärjätä.

Aloitetaan tosiasioista: nykyinen maailmanjärjestys on äärimmäisen epäoikeudenmukainen. Ihmiset ovat keskenään hyvin eriarvoisessa asemassa. Samalla kun itse istun keittiön pöydän äärellä kirjoittamassa, Palestiinassa ihmiset kuolevat nälkään ja Israelin pommeihin. Myös Suomessa nykyhallituksen toimet osoittavat, kuinka yhteiskunnassa joidenkin elämä ja hyvinvointi nähdään toisia arvokkaampana. Kaikista vähiten arvoa saavat muut lajit ympärillämme. Yhteiskuntamme on rakennettu luonnon hyväksikäytön ja riiston varaan.

Rakastuin lapsena metsiin ja jokiin. Kun vähän kasvoin, ymmärsin, kuinka metsät on tässä maassa hakattu ja joet padottu. Tunsin surua, sillä mitä muutakaan ihminen tuntisi menettäessään jotain hänelle rakasta. Olin yhä nuori ja tuntui, ettei kukaan kuunnellut, kun yritin sanoa, että hei, ei tuhota enempää, ei tuhota sitä vähää, joka vielä on jäljellä ja hengissä.

Kun vähän kasvoin, opin, että kukaan ei tosiaan kuunnellut. Oma ukkini ei kuunnellut, yhteiskunta ei kuunnellut, enkä edes itse kuunnellut, olihan omakin elämäni yhä ristiriidassa oikeudentajuni kanssa. Minäkin aiheutin luontokatoa ja syvensin ilmastokriisiä nauttien sortavan järjetelmän minulle suomista etuoikeuksista.

Silloin alkoi ahdistaa ja on ahdistanut siitä asti.

Ensimmäinen askel pärjätä tämän ahdistuksen kanssa on hyväksyä, että ahdistaa. Täytyy pysähtyä, olla juoksematta pakoon. Kun luen uutisia nuorten ilmastoaktivismista, ympäristöahdistuksen teema toistuu. Sanaa hoetaan, sitä voivotellaan ja ennen kaikkea puhutaan siitä, miten ahdistusta voi lieventää.

Olen päättänyt, etten halua olla vähemmän ahdistunut. Minusta kuuluu tuntua pahalta, kun näen avohakkuita ja luen edellisen vuoden olleen mittaushistorian kuumin. Kun eteen striimataan kansanmurhia ja sotia, kuuluukin ahdistaa.

”Olen päättänyt, etten halua olla vähemmän ahdistunut.
Minusta kuuluu tuntua pahalta.”

Heti kun myönnän itselleni, että olen ahdistunut, tunne astuukin yllättäen taka-alalle. Silloin huomaan, että se möykky, jota ahdistukseksi kutsuin, olikin suuri joukko muita tunteita. Teen tilaa samalla surulle, jota tunsin lapsena lähimetsän kadottua rakennustyömään alle. Teen tilaa pelolle ja syyllisyydelle, turhautumiselle, jopa vihalle. Muiden lajien kokeman kärsimyksen tuntemiselle ei kulttuurissamme juuri ole sijaa, ellei kyse ole lemmikkieläimistä. Emme ole ylipäätään tottuneet nimeämään luonnon tuhoutumisen aiheuttamia tunteita, vaikka elämme tuhon ja kuoleman kyllästämässä maailmassa. Väitän, että olemme tottuneet nimittämään ympäristöahdistukseksi suurta joukkoa täysin tarpeellisia tunteita. Yksilökeskeinen kulttuurimme ohjaa meitä ajattelemaan, että meissä on jotain vikaa, kun tunnemme näin ja että tämä “ympäristöahdistus” on jotain, mistä meidän on päästävä eroon.

Ympäri maailmaa miljoonat ihmiset ovat joutuneet ja joutuvat suremaan elinympäristöjensä, elinkeinojensa ja kulttuuriensa tuhoutumista näitä kannattelevien ekosysteemien murentuessa. Ahdistus tuskin on ainoa tai keskeisin menetystä kuvaava tunne, saati jotain josta voi päästä eroon, kun vaan sulkee puhelimen ja käy mielenterveyskävelyllä.

Vaikeita tunteita on tärkeää oppia käsittelemään. Ympäristötunteiden keskellä lääke löytyy kuitenkin jostain aivan muualta kuin oman pään sisältä. Jos haluamme elää ilman kaikkea tätä surua, pelkoa ja ahdistusta sekä, omassa etuoikeutetussa tapauksessani, syyllisyyttä, meidän on muutettava olosuhteita siedettävämmäksi.

Olenko päätymässä siihen vastaukseen, jonka niin moni vanhempi aikuinen on minulle, ahdistuneelle nuorelle, antanut? Olenko sanomassa, että toiminta auttaa, toiminta on paras lääke, että kunhan vain menet mielenosoituksiin ja kierrätät, niin kaikki kääntyy parhain päin?

En.

Toiminta ei aina auta. Ympäristöaktivistina voin vaikuttaa, että välillä päinvastoin. Kun käyttää koko talvensa puolustaakseen metsää, joka lopulta kuitenkin kaadetaan, suru syvenee. Kun näkee millaisia miljoonavoittoja suuryritysten johtoportaan väki saa palkaksi työstään, samalla kun oma palkka on lähinnä sakkoja ja väkivaltafantasioita anonyymeiltä internetkäyttäjiltä, turhautuminen pahenee. En suosittele toimintaa avuksi ahdistukseen, vaikka suosittelenkin toki toimintaa.

Toiminta ei aina auta.
Ympäristöaktivistina voin vaikuttaa,
että välillä päinvastoin.

Kaikki toiminta, niin kutsuttu aktivismi, lähtee siitä, että on jotain, mitä rakastaa. On unelmia ja välittämistä ja jotain mitä haluaa suojella. Negatiivisetkin tunteemme kumpuavat kokemastamme rakkaudesta ja ilosta. Emmehän tee aktivismia, jotta meillä itsellämme olisi parempi olo, vaan siksi että se on oikein. Emme käy mielenosoituksissa vain, jotta meillä olisi itsellämme parempi olo, vaan muuttaaksemme asioita, jotka koemme epäoikeudenmukaisiksi.

Minä haluan tuntea suruni. Haluan tuntea vihani ja pelkoni ja syyllisyyteni. Koska ympärilläni tapahtuvat asiat ansaitsevat tulla tunnetuksi. Metsät, jotka kaatuvat, joet jotka padotaan, maat jotka varastetaan – ne ansaitsevat tulla surruksi, nähdyksi ja puolustetuksi.

Ida Korhonen puhui Maailmanlopun skenaarioista toivon rakentamiseen -webinaarissamme lokakuussa.

Korhonen on mukana Virpi Suutarin ohjaamassa Havumetsän lapset -dokumentissa. Elokuva tuli ensi iltaan 28. maaliskuuta 2024.


Julkaistu:

Kategoria:
Blogi

Jaa artikkeli:
Facebookissa
Twitterissä