Ympäristöahdistuksessa on kyse syvästä surusta, kun jotain ikiaikaista katoaa

Kuvassa Kaarina istuu metsässä ja kirjoittaa muistivihkoon. Hänellä on tummat pitkät hiukset, vaalea iho, tumma paita ja siniset farkut. Kuvassa etualalla vihreitä kasveja ja takana kuusien runkoja.

Kaarina Davis
tietokirjailija, yksityisyrittäjä, sairaanhoitaja ja yksinkertaisen ja luonnonläheisen elämän puolestapuhuja

Kuva: Laura Vesa

Olen todistanut viime vuosina lähiluonnon ja maisemien hurjaa hävittämistä. Olen nähnyt eläinten, luonnon ja kaiken kauniin katoamisen ja tuntenut jos jotakin: väsymystä, vihaa, raivoa, hämmennystä, uupumusta, turhautumista, surua, tuskaa ja kärsimystä. Olen kokenut niin syviä menetyksen tunteita, että olen niiden edessä sanaton. Sanat, joilla yritän kuvata tuntemuksiani, tuntuvat latteilta ja merkityksettömiltä.

Ilmastonmuutos ja luontokato ovat vakavimmat elämäämme uhkaavat ongelmat. Faktat ovat olleet tiedossa vuosikymmeniä. Silti olemme niiden pysäyttämisessä vasta alkumetreillä. Muutospyrkimykset ovat olleet riittämättömiä ja luonnon tila on vain entisestään heikentynyt. Suomen tavoitteena oli pysäyttää monimuotoisuuden häviäminen vuoteen 2010 mennessä. Se ei onnistunut enempää kuin vuonna 2020. Nyt EU:n biodiversiteettistrategian tavoitteena on pysäyttää luontokato ja kääntää luonnon monimuotoisuuden kehitys myönteiseksi vuoteen 2030 mennessä. Ovatko tavoitteet taas kerran vain juhlapuheita? Minun ympäristötunteisiini on alkanut kuulua myös kyynisyys.

Kansainvälisen luontopaneelin raportin mukaan vähintään 30 prosenttia kuntien pinta-alasta tulee suojella, jotta luontokato saadaan pysäytettyä. Kuulostaa hyvältä, mutta miten käytännössä? Luonnonsuojelu näyttää olevan monissa kunnissa edelleen vaikea asia, monissa suorastaan punainen vaate. Esimerkiksi kansallispuistojen puolesta on jouduttu aikoinaan taistelemaan kiivaasti. Niitä on harvoin perustettu suosiolla. Suomesta puhutaan usein ”metsien maana” joiden kansalaisilla on ”erityinen luontosuhde”. Kuvaukseen on pakko suhtautua huumorilla. Musta huumori on tärkeä lääke ympäristöahdistukseen.

Kansakuntamme kulutuskäyttäytymisestä ei ikinä uskoisi, että elämme ilmasto- ja luontokriisiä. Esimerkiksi avohakkuut, kesähakkuut ja erilaisten rakennushankkeiden suunnitteleminen viimeisille luonto- ja viheralueille – tai vaikkapa shoppailu – ovat edelleen olevinaan normaalia käytöstä. Jos kaikki kuluttaisivat kuin suomalaiset, tarvitsisimme yli kolme ja puoli maapalloa. Tämäkin on ollut tiedossa jo vuosia, silti suomalaisten ylikulutus on pysynyt aika lailla samana. Kuinka näin vastakkainen käytös on selitettävissä? Ällikällä lyöty -sanontakin käy ympäristötunteesta.

Luonnon monimuotoisuus on 2000-luvulla kehittynyt kokonaisuudessaan kielteiseen suuntaan – uhanalaisten lajien määrällä mitattuna elonkirjon heikkeneminen on jopa nopeutunut. 12 prosenttia Suomen lajeista ja miltei puolet maamme luontotyypeistä on uhanalaisia. Paljon on lajeja, joista emme edes tiedä, eikä vahinkojen suuruutta ymmärretä. Kyse ei ole ainoastaan jääkarhuista tai trooppisista sademetsistä, vaan tavallisen suomalaisen luonnon katoamisesta. Ennen niin tavalliset lajit, kuten pääskyt, hömötiaiset, ahomansikat, pölyttäjät, vanhat sekametsät ja monet muut ovat katoamassa. Ongelmien taustalla on ihmisten aiheuttama luonnon kierron häiriintyminen. Aina kun vähennetään vihreää kasvipeitettä ja rakennetaan, vähennetään monimuotoisuutta ja kiihdytetään ilmastonmuutosta. Luontokato ja ilmastonmuutos kulkevat käsi kädessä.

Ei ole ihme, että ahdistaa, kulkevathan ihmisen ja luonnon terveys käsikkäin. Kelan vuoden 2019 lääketilastojen mukaan yli 400 000 suomalaista sai masennuslääkkeitä. Yhteiskunnan kehityssuunta ei ole tuonut todellista hyvinvointia. Yhteiskunnat lienee perustettu aikoinaan ihmisen turvaksi, palvelemaan ihmisen perustarpeiden varmistamista, nyt tuntuu kuin ihmiset olisi laitettu palvelemaan yhteiskuntaa. Työtä on tehtävä ja kasvua on saatava aikaiseksi, hinnalla millä hyvänsä.

Monet elintavoistamme ja ratkaisuistamme ovat lyhytnäköisiä ja nurinkurisia. Suoritamme suorittamistamme päästyämme, käymme ylikierroksilla ja ajamme väärää kaistaa. Kun elimistö sakkaa ja tulee pakollinen pysähdys, on tavallista, että uupuneelle tarjotaan mielialalääkettä ja sairaslomaa. Popsi pillereitä, vedä hetki hiukan henkeä ja jatkaa sitten samaa rataa. Usein elimistön oireet kertovat terveydestä. Elimistö haluaa pois epäterveestä tilanteesta. Tuntuu hullulta, että oireisiin määrätään lääkkeitä, jotta jättäisimme nämä elimistön tärkeät viestit noteeraamatta ja jatkaisimme samaa oravanpyörää.

Monet varmaankin hakeutuvat lääkärien pakeille pohjimmiltaan särkyneen sydämen takia ja poljettujen perusarvojen ohittamisesta aiheutuneen syvän tuskan vuoksi, mutta niihin ei ole olemassa reseptillä määrättävää lääkettä. Miltä kuulostaisi, jos lääkärit kirjoittaisivat diagnooseja avohakkuuahdistuksesta ja sairaseläkkeitä solastalgian (= eksistentiaalinen tuska, jonka ympäristön muutos ihmisissä aiheuttaa) vuoksi? Oireidenhoito lääkkein ei riitä, sillä asioiden juurisyyt ovat luontoyhteyden katkeamisessa sekä länsimaisessa maailmankatsomuksessa, jossa raha tuntuu määräävän kaiken.

Ympäristöahdistuksessa on kyse syvästä surusta, kun jotain ikiaikaista katoaa. Metsät ja kalliot ovat olleet täällä miljoonia vuosia, mutta vain sadassa vuodessa olemme saaneet aikaiseksi kauhistuttavan suurta tuhoa. Luontoa pitäisi kauniisti kiittää kaikesta mitä se meille tarjoaa, mutta olemme ahneita ja kohtelemme sitä kuin roskaa. Emme ole ehkä koskaan ennen tuhonnet elinympäristöämme tätä vauhtia. Nykyisille ympäristötuhoille ja ongelmalliselle elämänmuodolle ei ole vielä edes sopivia määritelmiä tai ”diagnooseja” emmekä täysin ymmärrä millaisia vaikutuksia luonnon tuhoutumisella on terveyteemme. Kiitos Ympäristöahdistuksen mieli -hankkeelle, joka koettaa tehdä ympäristöahdistus-käsitettä ja siihen liittyvien tunteiden käsittelyä paremmin tunnetuksi. On merkittävää, että ympäristöahdistuksesta ja ympäristöön liittyvistä tunteista viimein keskustellaan.

Nykymenoa seuratessa olisi helppo jäädä jumiin negatiivisiin ajatuksiin. Haitallista toimintaa on kaikkialla ja luonto jää niin usein häviäjän osaan. Kuinka taistella avuttomuutta, toivottomuutta ja surua vastaan? Miten olla masentumatta? Kuinka tarttua iloon, empatiaan ja luottamukseen, vaikka tuntuu siltä, että olemme menossa suoraa tietä helvettiin?

Luonto ja luonnon havainnointi on kaikkeni, koko elämäni sisältö ja tarkoitus. Joudun kulkemaan päivittäin luontotuhoalueiden läpi ja vierestä. Mitkään niistä eivät palaudu ennalleen tai edes mainittavasti paremmaksi elinaikanani. Tuhannet eliölajit ovat kuolleet ja joutuneet pakenemaan. Elämä on kaukana reilusta. Jotta jaksaisin elää elämääni, en voi jatkuvasti ajatella näin. Oman jaksamisen takia on ymmärrettävä, ettei tuskaisimpiin tunteisiin pidä alistua. Tunteiden ei tarvitse olla ajattelun keskipiste eikä niitä ole jatkuvasti analysoitava.

Tunteet ovat elintärkeitä, ne kertovat mitä elämässä arvostamme kaikkein eniten, mitä puolustamme ja millaisia olemme ihmisinä. On kuitenkin tärkeä muistaa, että meillä on valta vaikuttaa siihen mitä ajattelemme tunteistamme ja miten ohjaamme niitä. Voimme vaikuttaa siihen mitä ajatuksia päässämme ruokimme tai laitamme sivuun. Voimme vaikuttaa miten reagoimme kokemaamme ja millaisena päätämme nähdä elämämme.

On pidettävä sitkeästi kiinni elämänarvoistaan ja oltava valmis työskentelemään paremman maailman puolesta ja tehtävä tunteistaan jotain hyödyllistä. Minulle se on tarkoittanut muun muassa kirjojen kirjoittamista ja luonnonsuojelutyössä mukana olemista. Negatiivisista tunteista on se hyöty, että kun on väsynyt vallitsevaan menoon, tulee rohkeammaksi ja suorasanaisemmaksi eikä arastele sanoa mielipidettään. Kärsimyksen hetkellä on hyvä muistaa, että kipu kertoo kyvystä myötäelää luonnon kanssa, että olemme tuntevia empaattisia olioita, jolla on kyky ymmärtää ja olla haavoittuvainen – emme tunteettomia koneita.

Usein kuulee puhuttavan siitä, että mitä järkeä suomalaisten on muuttaa käyttäytymistään, jos esimerkiksi Kiina jatkaa saastuttamistaan. Hoetaan ettei yhden ihmisen teoilla ole merkitystä ja että muutoksen pitäisi lähteä teollisuudesta ja päättäjistä. Silloin unohdetaan, miten valtava iso merkitys ihmisen hyvinvoinnille on toimia hyvän puolesta ja kantaa vastuuta elämästä. Tarvitsemme tunteen, että voimme vaikuttaa asioihin ja että elämällämme on merkitystä.

Toimimisessa on kyse toivosta. Yritämmekö edes vai jätämmekö tekemättä? Aina kun ajattelemme positiivisesti ja yritämme, olemme valinneet toivon. Jokaisella meistä ja jokaisella teollamme on vaikutusta. Kun teemme hyviä valintoja, työskentelemme paremman tulevaisuuden puolesta. Aina voi tehdä jotain, ottaa pieniä askeleita sitä kohti, jotta ekologinen kestävyys asetettaisiin tärkeämmäksi kuin talous ja jotta ihmiset ja luonto elävät tasapainossa. Sitkeästi on vaan yritettävä ja uskottava.

Elämäämme määrittää se, mitä tunteita päätämme painottaa. Kun muistaa miten moni ihminen tekee tälläkin hetkellä parhaansa maailman muuttumiseksi, saa energiaa toimia itsekin. Paljon positiivista tapahtuu. Esimerkiksi ympäristötietoisuutta ei pidetä enää vain kukkahattutätien tai viherpiipertäjien vouhotuksena vaan se on jo osa valtakunnan politiikkaa. Luonnonmukainen maanviljely, energiansäästäminen ja uusiutuvat energiamuodot ovat yhtäkkiä kuuminta hottia. Niistä on syytä riemuita, vaikka toiminnan motiivina ei aina olisikaan ympäristöhuoli vaan sota, talous-, energia- tai lannoitekriisi.

Kriisit ovat merkittäviä muutoksen mahdollisuuksia. Esimerkiksi koronapandemia loi toivoa sikäli, että ensimmäisen kerran länsimaisen kulutuskulttuurin aikana ihmiset rajoittivat käytöstään. Tietysti pakon edessä, mutta se osoittaa, että isotkin muutokset voidaan viedä nopeasti läpi, kun ihminen viimein katsoo sen tarpeelliseksi ja välttämättömäksi. Viime ajat ovat osoittaneet elämän yllätykselliseksi. Ehkä se päivä ei ole kovin kaukana, jolloin luonnon arvostaminen ja elinympäristöjemme suojeleminen on kaikkea toimintaamme ohjaava arvo ja opimme järkeistämään toimintaamme ja suojelemaan elinympäristöjämme ihan vapaaehtoisesti.

 

 


Julkaistu:

Kategoria:
Artikkelit

Jaa artikkeli:
Facebookissa
Twitterissä