Toivo

Panu Pihkalan kuva

Panu Pihkala
dosentti, ympäristöteologi ja ympäristötunteiden uraauurtava tutkija

”Onko meillä toivoa?”

”Mitä sinä toivot?”

Nämä kaksi lausetta kertovat jo siitä, kuinka monenlaisia merkityksiä toivo-sanalla on. Toivo voi liittyä toiveisiin ja haluihin, mutta sillä tarkoitetaan usein jotain vielä syvempää. Tieteen termipankki määrittelee toivon näin: ”asenne, emootio tai dispositio, jossa yhdistyy halu ja vaikeasti saavutettava tai epävarma tuleva asiantila”.

Yleensä toivoa pidetään ihmiselämän kannalta hyvin keskeisenä asiana. Lukuisat ajattelijat ja esimerkiksi lääkärit sekä psykologit korostavat sitä, kuinka toivo auttaa ihmistä jaksamaan. Toivo-käsitteen taustalla onkin usein elämän merkityksellisyys ja elinvoima. Seuraava kaavio esittää lyhyesti eräitä toivo-käsitteen keskeisiä merkityssisältöjä.

Kaavio toivon yhteydestä elämän merkityksellisyyteen, elinvoimaan ja tulevaisuuteen kohdistuviin haluihin ja toiveisiin

Kaavio: Panu Pihkala

Ympäristöahdistuksen suhteen toivo on ollut yksi keskeisistä keskustelunaiheista. On esitetty, että ihmisen on vaikea kestää ympäristökriisiä ilman toivoa, tai ainakin ihmisen on vaikea jaksaa toimia ilman toivoa. Toisaalta on huomautettu, että toivokäsityksiä on erilaisia, ja liian helppoa toivoa on vahvasti kritisoitu. Tämä kritiikki tuo esiin tarpeen erottaa toisistaan toiveajattelu (perusteeton ja ylipassiivinen toivo) ja jonkinlainen rakentava tai oikeutettu toivo. Toivon eettisiä ulottuvuuksia on tuoreeltaan Suomessa käsitellyt filosofi ja teologi Risto Saarinen, joka kirjassaan Oppi toivosta (Gaudeamus, 2020) esittää Immanuel Kantin ajatteluun pohjaten, että vasta toiminta hyvien päämäärien eteen oikeuttaa toivomisen.

Olen itse keskustellut erilaisista toivokäsityksistä ympäristökriisiin ja ympäristöahdistukseen liittyen kohtalaisen laajasti kirjoissani ja artikkeleissani, etenkin teoksessa Päin helvettiä? Ympäristöahdistus ja toivo (Kirjapaja, 2017). Useiden muiden ajattelijoiden tavoin painotan toivon ja merkityksellisyyden yhteyttä. Jos ihminen kykenee kokemaan elämän mielekkyyttä, tämä tukee hänen toimintakykyään myös hyvin vaikeiden aikojen keskellä. Kyse ei kuitenkaan voi olla pelkästään yksilöille sälytetystä haasteesta, vaan toivon ja merkityksellisyyden ylläpidon tulee olla yhteisöllinen päämäärä.

Voimakkaasta ympäristöahdistuksesta kärsivät henkilöt tarvitsevat paljon ymmärrystä tunteidensa vaikeudelle. Liian yksinkertainen toivopuhe voi tuntua heistä ongelmien vähättelyltä tai tekopirteydeltä, etenkin kun monet ympäristöahdistusta kokevat henkilöt ovat perehtyneet keskimääräistä enemmän luonnontieteelliseen tietoon ympäristöongelmien vakavuudesta. Tarvitaan herkkyyttä kohdata ahdistuksen, pelon, surun ja mahdollisen masentuneisuuden tuntemukset. Samalla on kuitenkin mahdollista pitkäjänteisesti vahvistaa elämän merkityksellisyyden ja sitä kautta myös toivon horisonttia.

Tilannetta voi tietyiltä osin verrata vakavasti sairaan ihmisen kohtaamiseen ja toivon rooliin siinä. Lääketieteellisessä kirjallisuudessa on painokkaasti varoitettu liian helpoista paranemisen toivon lupailuista, jos tilanne ei sitä aidosti tue. Samalla on kuitenkin olennaista vahvistaa potilaan elämänhalua ja hänen päättäväisyyttään toimia terveyden edistämiseksi. Tällainen elämänmyönteisyys ja rakentava asenne ilmentävät ”optimismin” parhaita puolia.

Filosofisesti määriteltynä toivo ei kuitenkaan edellytä optimismia siinä merkityksessä, että henkilön olisi pakko uskoa, että päämäärä on todennäköisesti saavutettavissa. Tämä on keskeistä ympäristökriisin kannalta. Tutkijoiden tilannekuva siitä on kauttaaltaan sangen pessimistinen, mutta tutkijoiden keskuudessa on merkittäviä eroja tarkemman optimismin ja pessimismin määrissä. Jos maapallon ekosysteemien tilaa verrataan syöpäsairaaseen ihmiseen, on tutkijoilla erilaisia ennusteita siitä, missä määrin paraneminen on mahdollista. Kaikille ihmisille on kuitenkin mahdollista, vaikka usein vaikeaa, löytää merkityksellisyyttä ja toivoa siitä, että yhdessä toimitaan ekososiaalisen hyvinvoinnin puolesta. On toimittava tavoilla, jotka vähentävät kärsimystä ja lisäävät elämän mielekkyyttä sekä paranemismahdollisuuksia, vaikka ei voidakaan tietää, parantuuko syöpä kokonaan.

Coping-teorioita (pärjäämisen ja hallinnan teoriat) onkin sovellettu merkittävällä tavalla ympäristöahdistuksen kohtaamiseen. Keskeinen viitekehys tässä on ruotsalaisen psykologi Maria Ojalan muokkaama elämän merkityksellisyyttä korostava malli, jonka taustalla on Lazarusin ja Folkmanin coping-teoria. Tunteiden kohtaaminen (emotion-focused coping) ja ongelmanratkaisutoiminta (problem-focused coping) nivotaan yhteen merkityksellisyyttä painottavaksi toimintatavaksi (meaning-focused coping). Ojala yhdistää tähän erottelun toiveajattelun ja rakentavan toivon välille. Empiirisissä tutkimuksissaan hän on myös havainnut, että rakentava toivo korreloi ympäristötoiminnan kanssa, kun taas toiveajattelu korreloi passiivisuuden kanssa.

Toivo voi siis parhaimmillaan yhdistyä toiminnan kanssa. Tämän vuoksi lukuisat ympäristöahdistuksesta kirjoittaneet henkilöt ovat korostaneet sitä, kuinka toiminta luo toivoa. Tämä on tärkeä tosiasia, mutta samalla on olennaista antaa riittävästi huomiota vaikeiden tunteiden kohtaamiseen. Tutkijat ovat havainneet, että esimerkiksi monet aktiiviset ilmastotoimijat ovat merkittävässä burnout-vaarassa. Levolle ja psykososiaaliselle hyvinvoinnille olisi hyvin tärkeää antaa riittävästi tilaa.

Erilaisten toimijoiden, kuten sosiaali- ja terveysalan väen, on olennaisen tärkeää reflektoida sitä, millaisia heidän omat toivokäsityksensä ja ympäristötunteiden hallintatapansa ovat. Monenlaiset tekijät nyky-yhteiskunnassa vaikuttavat siihen, että toimintaa ja tulevaisuuteen liittyvää optimismia painotetaan hyvin vahvasti. Tässä on runsaasti voimavaroja, mutta on varottava sitä, etteivät ympäristösuru ja aito epätoivo jää toimintapainotteisen kulttuurin jalkoihin. Toivon ja merkityksellisyyden vahvistamiseksi tarvitaan myös niitä metodeja, joita käytetään surun kohtaamisessa, humanistisessa psykologiassa ja eksistentiaalisessa psykologiassa.

Monet ympäristöahdistuksesta kirjoittaneet lääkärit ja terapeutit kertovat käyttävänsä mindfulness-harjoitteita, usein yhdistettynä kognitiivisen käyttäytymisterapian (CBT) metodeihin. Nähdäkseni CBT-lähestymistavoilla voi olla merkittävä rooli esimerkiksi katastrofisoimisen ja ruminaation välttämisessä – eli kohdattaessa sellaista ympäristöahdistusta, joka on alkanut kiertää kehää itsensä ympärillä – , mutta ympäristösurun laajuuden vuoksi esimerkiksi MCBT-metodit eli mindfulness-tyylisiä elementtejä sisältävät CBT-toimintatavat ovat tärkeitä. Ekopsykologian ja ekoterapian metodit liittyvät voimakkaasti luontoympäristöihin, mikä luo niille erityisiä vahvuuksia ympäristöahdistuksen kannalta (ks. Kirsi Salosen tuore väitöskirja).

Epätoivon ja toivottomuuden eri muotojen suhteen tarvitaan tarkkaa kielenkäyttöä. Useat ajattelijat ovat pitäneet tärkeänä epätoivon ja toivottomuuden erottamista toisistaan. Epätoivon voi nähdä myös luonnollisena tunteena, jolloin kyse on toivon ja epätoivon astevaihtelusta. Olen itse korostanut sitä, että epätoivon sijaan kaikkein vaarallisinta on sellainen toivottomuus, jossa ei enää nähdä mitään ulospääsyä tilanteesta ja elämän merkityksellisyyden kokemus katoaa pidemmäksi ajaksi. On kuitenkin hyvä huomata, että jotkut ajattelijat (Suomessa esimerkiksi dramaturgi-kirjailija Ilja Lehtinen) käyttävät toivottomuus-sanaa tyyneyden merkityksessä, eli he tarkoittavat käsitteellä sekä toivomisen että voimakkaan epätoivon poissaoloa. Pohjimmiltaan nämä erilaiset näkemykset näkevät tavoitteeksi jonkinlaisen hyväksymisen (acceptance) ja kyvyn jatkaa elämää, eli tähtäimessä on eräänlainen suru- ja kriisiprosessin rakentava lopputulema.

On tärkeää korostaa, että rakentava toivo nivoutuu ihmisen elämässä moniin asenteisiin, kykyihin, ominaisuuksiin ja hyveisiin. Sen ilmenemismuotoihin vaikuttavat olennaisesti myös erilaiset sosiaalis-kulttuurilliset tekijät, mutta tämä tärkeä teema on niin laaja, etten käsittele sitä tässä tekstissä. Oheinen kaavio kuvaa eräitä merkittäviä toivoon liittyviä aspekteja.

Kaavio toivon yhteydestä eri osa-alueisiin

Kaavio: Panu Pihkala

Tähän artikkeliin liittyy pohdiskeluharjoituksia toivosta.

Kirjallisuutta toivosta ja ympäristötunteista

Pihkala, Panu: Päin helvettiä? Ympäristöahdistus ja toivo. Kirjapaja 2017.

Ympäristöahdistuksen ilmiön kuvausta ja erilaisten siihen liittyvien toivonäkemysten tarkastelua.

Pihkala, Panu: Mieli maassa? Ympäristötunteet. Kirjapaja 2019.

Laaja sanakirja erilaisista ympäristötunteista. Aiheeseen liittyen ks. etenkin luvut Toivo ja Merkityksellisyys (s. 242-7), Epätoivo (s. 210-2), ja Elinvoimaisuus sekä Järisyttävyys (s. 297-304).

Saarinen, Risto: Oppi toivosta. Gaudeamus 2020.

Laaja katsaus toivon aatehistoriaan ja käytännön merkitykseen. Yksi luvuista keskittyy toivoon ympäristökriisin aikana. Vahva filosofinen ja teologinen ote. Saarinen korostaa Immanuel Kantin ajattelun pohjalta sitä, että oikeutettu toivo syntyy toiminnan kautta.

Pihlström, Sami: ”Ilmastonmuutos eksistentiaalisena uhkana”, teoksessa Filosofia ja ilmastonmuutos, toim. Simo Kyllönen & Markku Oksanen, s. 297-315. Gaudeamus 2020.

Tunnetun filosofin artikkeli, jossa toivoon liittyvät kysymykset ovat keskeisessä osassa. Pihlström etsii esimerkiksi William Jamesin ajattelun pohjalta keskitietä optimismin ja pessimismin väliltä.

Kelsey, Elin: Hope Matters: Why Changing the Way We Think Is Critical to Solving the Environmental Crisis. Greystone Books 2020.

Kokeneen ympäristötoimijan teos toivon merkityksestä ympäristökriisin keskellä jaksamisen kannalta. Vaikeat tunteet ja ympäristöahdistus huomioidaan, mutta pääpaino on optimismin ylläpitämisessä.

Värri, Veli-Matti: Kasvatus ekokriisin aikakaudella. Vastapaino 2018.

Syväluotaava kasvatusfilosofinen tarkastelu, jossa toivo ja merkityksellisyys nähdään keskeisiksi asioiksi (ks. etenkin s. 116).

Tuoreet englanninkieliset teokset ympäristöahdistuksesta ja toivon käsittely niissä:

Kaikki alla mainitut alan teokset keskustelevat toivosta ja merkityksellisyydestä (ks. monien näiden teosten esittely), mutta kirjoittajilla on toki sävyeroja toivokäsityksissään. Kaikki vastustavat pelkkää toiveajattelua ja peräänkuuluttavat jonkinlaisen syvemmän toivon ja toiminnan tarvetta.

Anouchka Grose (A Guide to Eco-anxiety, 2020) painottaa toivon keskeistä merkitystä ja pitää esimerkiksi Greta Thunbergia pohjimmiltaan hyvin toivorikkaana ihmisenä, koska hän jaksaa toimia paremman tulevaisuuden puolesta (ks. etenkin luku 9). Grosen näkemys tiivistyy seuraavassa lainauksessa: ”Ahdistus + toivo + rohkeus + kyky sietää epävarmuutta = hyvin vahva perusta tulevaisuuden kohtaamiseen.” (sähkökirjaversion s. 154; hyvin samankaltainen tulkinta on omissa kirjoissani, mutta niissä painotetaan vielä enemmän toivoa merkityksellisyyden kokemisena)

Sarah Jacquette Ray (A Field Guide to Climate Anxiety, 2020) korostaa vielä Grosea enemmän kriittisen ajattelun tarvetta toivokäsitysten suhteen. ”Slow hope” ja ”critical hope” ovat hänen suosimiaan käsitteitä. Hitaiden toivon merkkien havaitseminen ja tunteminen vaatii sitkeyttä. Risto Saarisen tavoin Ray korostaa sitä, että toivo syntyy toiminnan ja myötätunnon sivutuotteena. Ks. etenkin s. 121-7.

Jack Adam Weber (Climate Cure: Heal Yourself to Heal the Planet, Llewellyn 2020) on yhdysvaltalainen runoilija ja yhteiskunnallinen toimija, jonka tuore teos sisältää laajaa keskustelua monista vaikeista ympäristötunteista. Kiinalaisen lääketieteen filosofia tuo harvinaisen lisäsävyn pohdintoihin. Weber lanseeraa termit ”hopium” ja ”reverse hopium” kuvaamaan toivon koukuttavuutta (vrt. oopiumi) ja ihmisten tarvetta varmuuden löytämiseen. ”Reverse hopium” tarkoittaa yksioikoista ripustautumista siihen, että täysi romahdus tulee. Sekä (yli)optimismi että (yli)pessimismi voivat muodostua ikään kuin fundamentalistisiksi uskomuksiksi, joissa ei suvaita toisinajattelijoita (ks. etenkin s. 107-9). Pidän mahdollisena, että Weberin kiinalaisen filosofian pohdinnat vieraannuttavat osaa länsimaisista lukijoista, mutta Weberillä on oivaltavaa sanottavaa ympäristösuuttumuksesta, ympäristösurusta ja ympäristöahdistuksesta.

Yleistä toivo-kirjallisuutta

Seuraavat teokset eivät varsinaisesti käsittele ympäristökriisiä, mutta niistä voi ammentaa toivoon liittyviä ajatuksia. Teoksista löytyy myös viittauksia luonnon merkitykseen.

Pelkonen, Risto, Huttunen, Matti O. & Saarelma, Kaija: Sairaus ja toivo, Duodecim 2013.

Mittava artikkelikokoelma toivon merkityksistä terveydenhoidossa ja elämänfilosofiassa. Esimerkiksi toivosta ja epätoivosta kirjoittava psykiatri Johannes Lehtonen on toisissa teksteissään käsitellyt myös ympäristökriisin psykologisia ulottuvuuksia.

Lindqvist, Martti: Toivosta ja epätoivosta, Kirjapaja 2004.

Laaja-alaisen ajattelijan teos toivon ja epätoivon syvyydestä. Sisältää myös terveydenhuollon etiikan pohdintaa ja henkilökohtaisten epätoivon kokemusten kuvausta. Ympäristöteemoihin viitataan lyhyesti: taustalla vaikuttaa se, että Lindqvist pohti niitä merkittävästi jo väitöskirjassaan 1970-luvulla.

Kallio, Maaret: Voimana toivo, WSOY 2020.

Suositun psykoterapeutin populaari teos toivosta. Toivo saa kirjassa monia sävyjä, mutta lopulta se sidotaan vahvasti elämän merkityksellisyyteen. Ilmastokasvattaja Pinja Sipari on soveltanut Kallion ajatuksia ympäristötunteiden kontekstiin.

 


Julkaistu:

Kategoria:
Artikkelit

Jaa artikkeli:
Facebookissa
Twitterissä